Elämäkerta

Jos syntyessäni olisi ollut vuosi 885, olisin ollut käärittynä lampaanvuotaan. Kuitenkin oli vuosi 1985, ja vanhempani pukivat minut pesukoneessa pestäviin harsovaippoihin. Sen sijaan, että olisin leikkinyt puusta veistetyillä lohikäärmeillä, leikin lapsuuteni barbie-nukeilla, poneilla ja sensellaisilla. Näin tavaratalossa Jeltsin-nukkeja, joilla oli läiskä otsassaan, enkä ymmärtänyt mitä sana "politiikka" tarkoitti. Päiväkodissa minulla oli monta leikkikaveria ja ystävää, kouluun mennessäni minusta tuli toisten lasten silmissä outolintu, erilainen lapsi, jota muut eivät voineet ymmärtää ja jota kiusattiin koulu-uransa alusta loppuun.

Kokeilin elämää tulevaisuuden Suomessa, järjestäytyneen rikollisuuden kansoittamassa Suomessa, pienessä banaanivaltiossa, missä milloinkin halusin elää ja hengittää. Roolipelit helpottivat nuoruudesta saakka tuntemaani kaukokaipuuta, ja päästivät minut ainakin välillisesti elämään jonkun muun elämää oman vanhan ja tylsäni sijaan. Rakastuin, ja siitä seuranneet kolme vuotta olivat elämäni kuluttavinta aikaa. Rakastin ja luotin koko sydämestäni, mutta hän olikin vain käärme syömässä maailmanpuun omenoita yksi toisensa jälkeen puraisten palan sieltä, toisen täältä ja heittäen ihmiset pois kuin rikotut ja paloitellut omenat. Pakenin rautapatojen ja villalankojen keskelle hajallaan olevaa itsetuntoani ja varmuutta siitä, ettei kukaan voisi minua rakastaa.

Täytin arkkeja, ensin koukeroisella kaunokirjoituksella ja sitten kylmän kliinisellä tulostimen sylkäisemällä fontilla. Näyttöpääte surrutti silmieni edessä valkoisen sinervänä, kursori pomppi aikaansaamani tekstin perässä odottaen lisää. Odottaen sitä, että nostan jälleen kerran sormeni tanssimaan näppäimistölle, luomaan itselleni unikuvia tai itselleni muistikuvia tai... pelkkiä sanoja. Liveroolipelejä. Radio-ohjelmia. Käsikirjoituksia. Laulujen uudelleensanoituksia. Kursori odotti minun luovan itselleni lisää työtä, lisää synninpäästöä, lisää kiirettä, jota tarvitsin voidakseni unohtaa ja olla ajattelematta. Halusin palavasti myös kerätä itselleni pisteitä, lisätä arvostustani, tehdä asioita joista minua vielä kiiteltäisiin. Samaan aikaan minut valittiin jo toiselle kaudelle yhdistykseni hallituksessa, tein liikaa töitä ja lupasin hoitaa liian suuria hommia.

Lukion kursseilla istuin aluksi innoissani, keskellä pakosta ja lopussa taas vähän kiinnostuen. Minua ei kiusattu, enkä tuntenut itseäni aina kauhean ulkopuoliseksi. Vanhojen tanssit ja kakkosvuosi muistuvat mieleen miellyttävänä aikana, vaikka motivaatiota opiskeluun ei tuolloin juuri ollutkaan. Ylioppilaskirjoitukset menivät miten menivät, sain ihan kohtuullisia arvosanoja ja lähipiirini kanssa juhlitun merimieslakin. En oikein vieläkään tiennyt mitä tehdä elämälläni, mutta tarvitsin opintotukea, joten hain viiteen oppilaitokseen. Pääsin yllättäen sisään taideteolliseen korkeakouluun graafisen suunnittelun koulutusohjelmaan ja samana vuonna aloin ensimmäistä kertaa elämässäni seurustella vakavasti.

Hän oli vanha posselainen tuttavani, johon jo jonkin aikaa olin ollut ihastunut. Lähtöasetelma oli siis hyvä. Ja niinhän siinä kävi, laskimme pulkalla, joimme punaisin poskin kaakaota, kävimme uimassa ja leikimme lumisotaa, dyykkasimme ruokaa, tanssimme ja nauroimme. Ja lopulta kasvoimme toisiimme onnellisesti kiinni. Asuin tuolloin kommuunissa yhden seurustelevan parin ja yhden sinkun kanssa Helsingin Käpylässä. Minulla oli yksi suurensuuri huone, jonka seiniä täplittivät kirjahyllyt ja lattiaa peittivät paperit, luonnokset tulevista töistä ja kirjoitelmat sekä nopeasti aamuyön tunneilla ylösmerkityt unet. Siinä samassa sotkussa nukkui onnellisesti kylki kyljessä kaksi ihmistä. Ensimmäisen oman asunnon autuuden ja tunnelman muistaa aina, vaikka kymmeniä vuosia olisi soljunut ohitse. Sitä huonetta seurasi toinen, eri kaupunginosassa ja eri porukalla. Kun rakkaani kommuuni viimein vuosien jälkeen hajosi, nousi esille realistinen päätös yhteenmuuttamisesta. Niin meistä tuli virallisten paperien mukaan avopari. Mieltäni huvitti edelleen ajatus elämäni kulusta rautakauden Suomessa. Luultavasti emme olisi koskaan tavanneetkaan, tai toinen meistä olisi kuollut varhaislapsuudessaan. Todennäköisyys nykyisen kaltaiselle huolettomalle elämälle olisi ollut häviävän pieni, suorastaan olematon.

Minulla oli opiskelupaineita. Opintotukea nostaakseni oli suoritettava huimaava määrä opintoviikkoja, jotka jännittivät suorituskykyni lähes äärimmilleen, varsinkin kun tein töitä samanaikaisesti. Puoliskoni katsoi säälien koko ajan rankemmaksi menevää tahtiani, ja onneksi sai minut väkipakolla vähän hellittämään. Oli hyvä että sain silityksiä silloin kun tunsin olevani taas enemmän rikki kuin koskaan. Olin myös enemmän vakiintunut kuin koskaan. Ja juuri kesken sen kaiken pyörityksen ja univelan huomasin olevani raskaana. Kävin ensimmäisen kolmen tunnin sisällä läpi kaikki tunteet kauhistuksesta ihastukseen. Tiesin kuitenkin, ettei lapselle olisi sijaa siinä epävarmassa elämänvaiheessa, kun juuri ja juuri saimme pidettyä itsemme hengissä tuloillamme. En olisi ikinä uskonut joutuvani tekemään sitä päätöstä. Menimme myöhemmin -ensin railakasta ja myös rentoa opiskelijaelämää vietettyämme- naimisiin, muutimme, lopulta ostimme asunnon hyvältä alueelta ja saimme lapsiakin, mutta silti muistelin usein tuota ensimmäistä raskauttani. En silti oikeastaan pystynyt kuvittelemaan millainen elämästäni olisi tullut, jos olisimme päättäneet pitää sen. En varmaankaan olisi onnistunut luomaan uraa graafisena suunnittelijana, saati sitten kirjoittamaan niitä kirjoja, jotka nyttemmin näin vain harjoitelmina matkalla kohti oikeasti hyviä ja ehkä joillekin ihmisille merkittäviä teoksia, palkittujakin sellaisia.

Tuhatluvulla en olisi voinut kirjoittaa. Todennäköisesti minulla olisi monta lasta, kuten nytkin, jonkin verran omaisuutta ja saman verran rautaista tahtoa. En kuitenkaan saisi tehdä asioita joita rakastan, tai kenties rakastaisin aivan eri asioita? Rakastaisin varmaan myös erilaista miestä, käytännön pakosta ja tottumuksesta. En osannut oikeastaan eläytyä aamuihin ilman tuttua pöydän toisella puolella istuvaa ja hesaria selaavaa karvaista ja rakasta ihmistä, joka kaikilla tavoin oli niin uniikki että joskus tunsin sekä syyllisyyttä että villiä alkukantaista riemua siitä, että hän oli osa minun perhettäni ja ensimmäisellä sijalla ajatuksissani.

Rakastin myös kahta poikalastamme, jotka liian nopeasti kuluva aika sai konttaamaan, kävelemään ja lopulta aikuistumaan kahdella eri vuosikymmenellä kahdessa eri talossa. Vaikka minulla oli paljon töitä, hoidin suurinta osaa niistä kotona. Talo oli täynnä sylimikroja, johtoja, näppäimistöjä sekä tuhansia ja taas tuhansia tulosteliuskoja. Kuka tahansa tuhat vuotta sitten elänyt ihminen voisi vahvistaa epäilyksen siitä, mahtaako tuntikausia kestävä päivittäinen "jonkin laatikon" tuijottaminen olla viisasta saati sitten rentouttavaa ja terveellistä. Tietyllä tapaa kuitenkin pidin tietotekniikkaa, uusia ohjelmointikieliä ja serverien ylläpidossa avustamista ainoastaan pakoreittinä ja henkireikänä itselleni, että voin päästä kuluttavan sisällöntuotannon sijaan tekemään jotain ennalta määrättyä ja varsin loogista. Parisuhteemme oli kehittynyt lapsien syntymän ja kotoamuuton välissä leppoisaksi yhdessäoloksi ja yhteiseksi tajunnanvirraksi. Joskus yhdessä ihmettelimme, että tällaisiako vakiintuneita ihmisiä meistä vuosituhannen alun reivaajista, bilettäjistä ja hurvittelijoista oli tullut, nauroimme päälle ja luukutimme stereoista konemusiikkiryhmä Avp:n tuotantoa, silloin tällöin kutsuimme myös vanhan jengin koolle istumaan iltaa ja pelaamaan Rappakaljaa. Kaksin oli ihan erilaista olla, kun talo oli yhtäkkiä tyhjentynyt lasten melusta ja melskeestä.

Vielä taideteollisen korkeakoulun aikoinani tuntemani kaukokaipuu, vieraiden paikkojen näkemisen hinku jäi salakavalasti jonnekin Eurooppaan. Ensimmäisestä yhteisestä ulkomaanmatkastamme, kuherruskuukaudesta Firenzessä on jäljellä enää kaksi pahvilaatikollista järjestelmäkameralla otettuja valokuvia ja ne punaiset pyöreäkärkiset nauhakengät, jotka ostin ja sain kantapääni rakkoja täyteen niillä kävelemisestä. Sittemmin matkustimme aika paljon, kuljimme katuja niin Unkarissa, Puolassa kuin Yhdysvalloissakin. Eräänä aamuna heräsin kotona ja tajusin, etten halunnut lähteä sieltä mihinkään. Olin kai alkanut tulla vanhaksi. Töissä sanottiin, että onneksi olkoon, jaettiin prenikkaa monen kymmenen vuoden panoksesta ja salakavalasti potkaistiin eläkkeelle. Huomasin istuvani aamuja kotona toimettomana, mikä oli suoranainen skandaali aktiiviselle luonteelleni. Kävin pitkillä lenkeillä spanielimme kanssa, valvoin öitä istuen koneen ääressä ja opetellen uutta, kannustin myös miestäni käymään joskus jossain. Usein menimme yhdessä katsomaan elokuvia, tai tilasimme niitä internetistä ja katsoimme kotona. Minulla oli viimein aikaa tehdä kaikki se, mitä aikaisemmin olin lykännyt. Nautin täysin rinnoin, leivoin pullaa, kutsuin vieraita, sanalla sanoen vietin erittäin sosiaalista elämää. Samaan aikaan kirjoitin elämäni ensimmäistä aikuisille suunnattua romaania.

Lopulta Salatut elämät alkoi seitsemännen kerran uusintana Suomen verkossa. Käteni vapisivat pidellessäni kahvikuppia ja tunsin oloni heikoksi. Parempi puoliskoni hieroi kuuliaisesti hartioitani, vaikka kaiken kohtuuden nimissä olisi tarvinnut sitä itse kahta kauheammin. Sain ravata lääkäreillä, mutta nuoruudessani menettämäni usko länsimaiseen lääketieteeseen ei palannut koskaan. Kävin akupunktiossa ja vyöhyketerapiassa, mikä auttoikin joksikin aikaa. Tiukka kustannusaikataulu ei miksikään muuttunut, vaikka itkin monena iltana. Mitäkö itkin? Kadotettua nuoruutta, rappeutuvaa kehoa, katoavaa viehätysvoimaa, pelkoa vakavammasta sairaudesta ja ahdistusta deadlinesta. Päätin viimein tehdä jotain konkreettista ja kirjoitin testamentin. Itsekin tietokonealalla työskentelevälle nuoremmalle pojalleni annoin täydet oikeudet tekemieni ohjelmien ja koodien käyttöön. Vanhempi poika, se surullinen ja vakava, sai oikeudet kirjojeni tuottoon. Miehelleni, jos hän olisi hengissä kuollessani, jäi kaikki henkilökohtainen tavarani, käsikirjoitukset, muistikirjat, kuvaluonnokset, tietokoneet ja neljä hyllyllistä kirjoja.

Kenties kohtalo halusi leikkiä kanssani. Terveydentilani koheni ja kirjakin tuli kirjoitettua, kuten myös seuraava kirja. Olin voimieni tunnossa, vaikkakin harmaat hiukset olivat vallanneet päästäni alaa. Olin mukana ihan kaikessa. Ainakin siltä se tuntui. Olin rakastettu, kunnioitettu, vihattu ja minulla oli läheinen suhde mediaan. Silloin se tapahtui, ehkä elämä ajatteli, ettei minua -yhtä vuosisatani lempilapsista, pidä päästää liikaa niskan päälle.

Näin 2000-luvulla on harvinaista, että nuorena alkanut rakkaus kestää vielä vanhanakin, mutta vuonna tuhat yhteiselon jatkuminen kuolemaan saakka oli oletusarvo. Viimeisinä vuosinani en ehkä ollut tarpeeksi paljon mukana viikonloppuviikinkitoiminnassa, mutta oma erityinen paikka Kalevalakorun soljilla ja muinaispuvuilla ehdottomasti oli sydämessäni. Sanoinkin leikilläni, että tahdon 90-vuotispäiväni pidettävän Pukkisaaren rautakautisessa kylässä. Luulen, että siellä pidettiin hautajaiseni. Olin myös sanonut monta kertaa, etten halua ihmisiä itkemään ja säälimään tilaisuuteen, jota vietetään kuolemani kunniaksi. En tiedä kuunteliko minua kukaan. Uskon nimittäin, että siellä itkettiin. Ainoa asia, mistä olen todella pahoillani on parhaan ystäväni, rakkaimpani ja elinkumppanini yksin jättäminen. En silti kadu elämääni toisella vuosituhannella, vaikka usein haikailinkin sen ensimmäisen perään. Pystyin dokumentoimaan elämääni, kun taas tuhatluvun taitteessa elämästäni, rakkaudestani ja kuolemastani olisi parhaassa tapauksessa jäänyt jäljelle kasa pronssikoruja ja hiukkasen mekon helmaa.